Arjen teologiaa

Kuvittele olevasi retkellä ystäväsi kanssa keskellä metsää. On evästauon aika ja otat repustasi eväät esille. Huomaat ystäväsi tutkivan reppuaan pettyneenä. Hänen eväänsä ovat jääneetkin kotiin ja kuulet hänen vatsansa kurnivan. Katselet eväitäsi mietteliäänä tiedostaen, että myös ystävälläsi on nälkä. Mitä teet? Laitatko eväät takaisin reppuun ja ehdotat, että jos palattaisiin takaisin kaupunkiin vai syötkö eväät hyvällä omalla tunnolla yksin ystäväsi katsellen vieressä? Vai jakaisitko omastasi? Raamatussa kerrotaan, kuinka pieni poika antoi omat eväänsä, 5 leipää ja 2 kalaa, Jeesukselle, joka siunasi ne ja sai siten ne riittämään kaikille. Mutta mikä sai pojan antamaan omastaan, vaikka hän tiesi, ettei 5 leipää ja 2 kalaa lähtökohtaisesti voisi mitenkään riittää ruokkimaan 5000 ihmistä. Oliko kyse uskosta siihen, että Jeesus pystyy siihen mikä on meille täysin mahdotonta vai oliko kyse siitä, että tuo lapsi näki sen, että vain omastaan jakamalla voidaan saavuttaa jotain suurta....

Päivä vain ja hetki kerrallansa. Niin sanoo tutun virren sanat. Hetkessä elämistä korostetaan paljon, mutta tietyllä tapaa ajattelen, että toisinaan on pakko katsoa myös menneeseen, jotta voi nähdä tulevaan.  Jokaisella on oma tiensä kuljettavanaan. Hyvin harvoin tie on tasainen ja suora. Tie muodostuu pienistä poluista metsän keskellä ilman opasteita, mutta välillä saa kulkea suoraa ja tasaista tiet, jolla kulkiessa näkyy pitkälle. Tielle osuu myös risteyksiä, joissa pitää valita kumpaan suuntaan kulkea. Elämän tie ei ole yksinkertainen. Kulkiessamme, emme voi murehtia tulevasta. Jos jäämme murehtimaan sitä, mitä seuraava tien risteys tuo tullessaan, unohdamme nauttia siitä mitä meillä on tässä hetkessä. Hetkessä eläminen on taito. Siihen liittyy tasapaino menneen, nykysen ja tulevan kesken. Mitä vähemmän murehtii tulevasta, voi helpommin kulkea luottavaisin mielin. Se mitä tiellämme tulee vastaan, on meille arvoitus. Emme voi aina varautua pahimpaan ja kulkea jatkuvasti...

Kouluikäisenä kuulin ensimmäisen kerran tarinan jalan jäljistä. Tuo kertomys on siitä asti ollut minulle hyvin tärkeä ja se on antanut voimaa kaikkein vaikeimpina hetkinä. Mies näki unta. Hän seisoi hiekkarannalla ja katseli edessään olevia jalan jälkiä, jotka kulkivat koko rannan mitan. Mies lähti seuraamaan jälkiä ja huomasi, että pitkän matkaa kulkivat kahdet askeleet vierekkäin. Välillä tuli kohtia, joissa näkyivät vain yhdet syvälle rantahiekkaan painautuneet askeleet ja välillä oli kohtia, joissa oli kahdet jäljet, mutta toiset syvemmällä kuin toiset, aivan kuin toista olisi tuettu, jotta hän pystyisi jatkamaan matkaa pystyssä pysyen. Miehen seuratessa jälkiä pudemmälle hän huomasi toisten jalan jälkien pienenevän ja hiljalleen muuttuvan pienen lapsen askeliksi. Hän huomasi hiekassa pienen lapsen askeleet, jotka olivat epävarmoja kuin ensiaskeleet. Mies kääntyi katsomaan tulosuuntaansa ja hymyili. Nämä jäljet olivat hänen. Elämä, jotahän oli kulkenut, oli painautunut rantah...