Arjen teologiaa

Kuvittele olevasi retkellä ystäväsi kanssa keskellä metsää. On evästauon aika ja otat repustasi eväät esille. Huomaat ystäväsi tutkivan reppuaan pettyneenä. Hänen eväänsä ovat jääneetkin kotiin ja kuulet hänen vatsansa kurnivan. Katselet eväitäsi mietteliäänä tiedostaen, että myös ystävälläsi on nälkä. Mitä teet? Laitatko eväät takaisin reppuun ja ehdotat, että jos palattaisiin takaisin kaupunkiin vai syötkö eväät hyvällä omalla tunnolla yksin ystäväsi katsellen vieressä? Vai jakaisitko omastasi? Raamatussa kerrotaan, kuinka pieni poika antoi omat eväänsä, 5 leipää ja 2 kalaa, Jeesukselle, joka siunasi ne ja sai siten ne riittämään kaikille. Mutta mikä sai pojan antamaan omastaan, vaikka hän tiesi, ettei 5 leipää ja 2 kalaa lähtökohtaisesti voisi mitenkään riittää ruokkimaan 5000 ihmistä. Oliko kyse uskosta siihen, että Jeesus pystyy siihen mikä on meille täysin mahdotonta vai oliko kyse siitä, että tuo lapsi näki sen, että vain omastaan jakamalla voidaan saavuttaa jotain suurta....

Sunnuntai aamussa on jotain erillaista. On hiljaista ja aurinko paistaa ikkunan takaa mukavasti lämmittäen. Mieleeni nousee laulun sanat: "...tänä aamuna sunnuntai rauha ei ole vain unelmaa.." Kupillinen kahvia, Raamattu ja minä. Aikaa itselleni ja Jumalalle. Ei kiirettä, vaan rauhaa.  Hektinen viikko kääntyy loppuun. Saan rauhoittua ja pysähtyä. Saan katsoa ulos auringon valoon ja muistaa, että pitkä talvi on takana ja pian luomakunta herää taas eloon. Saan nauttia sunnuntai aamusta omassa rauhassa. Talo on vielä hiljainen ja unen äänet kantautuvat nurkissa.  Minä ja Jumala. Hetki aikaa meille, ilman kiirettä. Saan hiljentyä ja olla.  Liian harvoin ehdin pysähtymään kunnolla sanan äärelle. Syvennyn sanoihin ja rukoilen. Hiljaisuudessa on jotain pysäyttävää, jotain rauhoittavaa. Kunpa arkenakin olisi aikaa rauhoittua. Aikaa nauttia kaikista niistä pienistä hetkistä.  Juuri nyt, sunnuntai aamun rauha ja minä. Pyhä on läsnä ja se koskettaa.  ...

Arjen hektisyyden keskellä on toisinaan vaikea huomata ympärillä olevaa hyvää ja niitä pieniä asioita, jotka muistuttaa pyhästä. Kun kiirehdin eteenpäin yrittäen muistaa hoitaa kaikki tarvittavat asiat, unohdan helposti pysähtyä ihmetelemään arjen menoa. Kiireen keskellä jää moni asia huomaamatta. Viime aikoina olen malttanut hidastaa. Olen kohdannut arjen sellaisena kuin se on vastaan tullut. Olen huomannut pieniä asioita, jotka olisivat saattaneet jäädä huomaamatta. Olen nähnyt auringon paisteen ja välähdyksiä pyhästä. Olen saanut olla todistamassa lasten kohtaamista Pyhän kanssa.  Olen pysähtyhnyt ajatusten kaaoksen keskeltä kuuntelemaan kirkon kellojen sointia ja antanut itselleni aikaa pysähtyä Raamatun äärelle. Olen saanut maistaa välähdyksiä pyhästä. Ne hetket, jolloin olen saanut sivusta katsoa lasten leikkejä saarnatuolin luona: "tää olis niin ku pappi ja sanois niille, et Jeesus elää." Pyhä on läsnä, vaikkei sitä näy, sillä lasten kaltaisten on Jumalan ...

Heittelen frisbeetä koiralle. Ajatukset on jossain aivan muualla. Pääsiäinen ja loma. Niin... Olen rauhassa saanut pysähtyä Pyhän äärelle, olemalla juuri sitä mitä todellisuudessa olen. Kirkossakin on ollut minulle tilaa. Ei niin tavallisille kaduntallaajalle, vaan vapaita ja lomia viettävälle kirkon työntekijälle. Kiirastorstain iltana sain seurakuntalaisena hiljentyä kirkossa kuten kuka tahansa muukin ihminen. Sain hiljentyä omien ajatusten ääreen ja pysähtyä. Pitkänä perjantaina löysin itseni uudestaan istumasta kirkosta. Kuuntelin jousikvartettin soittoa ja kanttorin lukemia Raamatun kohtia. Eilen, kun en saanut itseäni sängystä ylös ajoissa, sain kotikirkon messun suoraan olohuoneeseen. Katsoin tv:stä messua. Mieheni tuli tietokoneelle ja seurasi sivusilmällä lähetystä. Tuumaili vain, että näyttää kuin kirkossa paistaisi aurinko. Sillä hetkellä muistin pitkänperjantain kirkkohetkeni. Kiinnitin silloin ensimmäistä kertaa huomioni saarnatuolin yläpuolella roikkuvaan sa...