Arjen teologiaa

Vuosien kuluessa sitä oivaltaa ajan pysähtymisen ja kohtaamisen merkityksen samoin kuin sen, että jokaisella olisi mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisenaan kuin on. Aina se ei ole helppoa ja välillä sitä miettikin, että miten ihmessä voin kohdata toisen siinä arjessa joka juoksee karkuun sen minkä ehtii. Pitäisikö sitä juosta itse perässä ja pakottaa arki pysähtymään pieneksi hetkeksi vaikka sitten väkisin. Ottaisinko Arkea olkapäistä kiinni ja kääntäisin hänet puoleeni ja silmiin katsoen kysyisin, että mitä kuuluu? Olisiko minulla aikaa pysähtyä kuulemaan se mitä sieltä vastaan tulisi tai haluaisinko ehkä kuulla sen kaiken mitä toiselle olisi sanottavana? Osaisinko vain olla ja kuunnella? Taannoin minulle sanottiin, että jos kysyt toiselta mitä kuuluu, kysy se niin, että mitä sinulle oikeasti kuuluu. Se kuullosti silloin oudolta, mutta ei enää. Kun kysyn toiselta, että mitä kuuluu, on siihen helpompi vastata se perinteinen "ihan hyvää" kuin todell...

Kävin keväällä työmatkan aikana moikkaamassa perhetuttuja. Olin siinä lähtöä jo tekemässä, kun minulle sitten todettiin, että "katselin tuossa, että teille olisi perheenlisäystä tulossa." Kyllähän se vetäisi ilmeen vakavaksi ja hetken siinä sitten joutui miettimään, että mitä sitä vastaisi. Tuumasin siihen, ettei ole ja etten tiedä onko koskaan tulossakaan. Vastaanotto oli hyvin ymmärtäväinen. Toki olen aikaisemminkin puhunut asiasta, mutta vain läheisille ystävilleni. Tähän vanhempaan pariskuntaan on kuitenkin aina ollut tietynlainen luottamus. Nytkin he kuuntelivat kaikessa rauhassa kun avauduin aiheesta. Oli helpotus voida sanoa kaikki se ääneen. Sanoittaa oma kaipuu jollekin muulle kuin läheisimmille ihmisille. Tuntui hyvältä tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Lapsettomuus on niin vaikea aihe puhua. Ei siitä pidetä samalla tavalla meteliä kuin siitä, että vauva on tulossa. Monet jää varmasti yksin aiheen kanssa. Olen onnekas kun ympärillä on ihmisiä, joille voi aihe...

Kiirastorstai iltana löysin itseni jälleen istumasta kirkon penkistä. Useamman vuoden ajan olen jaksanut kiskoa itseni juuri kiirastorstain iltamessuun. Toki olen yleensä pyrkinyt istumaan mahdollisimman edessä, jopa silloin kuin miulla oli siskoni lapsi mukana. Tällä kertaa oli kuitenkin toisin, sillä löysin itseni istumasta aivan kirkon takaosasta. Istuin hyvän ystäväni kanssa takapenkissä valmiina juoksemaan pakoon. Nyt halusin ennen kaikkea olla näkymätön, ilman ylimääräisiä katseita. Enkä halunnut, että kukaan näkisi lävitseni. Saarnan aikana havahduin. Ei syyllistämistä. Lempeät sanat siitä, että pöydän ääressä olisi tilaa jokaiselle ja että saisi tulla sellaisenaan eikä ketään käännytettäisi pois. Niin... Minäkin sain mennä omien kipujeni ja haavojeni kanssa, mutta en näkymättömänä niin kuin olin toivonut. Tiesinhän minä, että minut nähtäisiin tuon pöydän ääressä, mutta se, että joku näkisi kaikkein kipeimmän suoraa sydämestä, kosketti. Pöydän isätänä oli itse Kristus,...

Olin päättänyt, tänään sen teen. Otan itseäni niskasta kiinni ja lähden liikkeelle, koska työtehtävät eivät olleet esteenä ja aihekin oli ihan mielenkiintoinen. Niin ja paikalla olisi ainakin joku tuttu, nimittäin pappi ja mieskin olisi koko illan töissä. Astuin ovesta sisään tuttuun tilaan. Tunsin katseita niskassa kun siirryin peremmälle. Olin automaattisesti ottanut työroolin päälle. Pappi kyseli kuulumisia, en minä saanut muuta vastattua kuin töitä, töitä ja töitä, hyvää kuuluu. Olin jo ehtinyt ottamaan työroolin haarniskaksi. Olisin ehkä halunnut sanoa jotain muutakin, mutta yhtäkkiä se ei tuntunutkaan luontevalta ja hyvältä. Joten juteltiin sitten niitä näitä. Vaikka en saanut suutani auki, sain kuitenkin kokea sen, mitä tarkoitetaan sillä, että kokee tulleensa kohdatuksi läsnäolosta. Niin läsnäolosta. Ja tiedän, että olisin tullut kuulluksi, jos olisin saanut suuni auki. Toisaalta en kaivannut pelkästään läsnäoloa ihmisiltä, kaipasin ennen kaikkea sitä, että sa...

Paljon puhutaan toisten ihmisten merkityksestä arkipäivässä. Samassa keskustelussa viitataan usein vanhuksiin, jotka elävät vanhainkodeissa ilman läheisten tukea. Joulun alla käydään vilkasta keskustelua yksinäisistä ihmisistä, joille joulu on vuodesta toiseen yksinäisintä aikaa. Kuinka tärkeää onkaan se, että ihmisiä on rinnalla kulkemassa. Tämän huomaa vasta sitten, kun ei ole ketään, jonka kanssa voisi jakaa isot ja pienet huolet ja ilon aiheet. Ilman muita ihmisiä ihmisestä tulee tyhjä kuori. Kuulin eräällä leirillä tarinan lapsesta, joka lähti etsimään Jumalaa. Hän pakkasi mukaansa eväät, sillä ajatteli matkan olevan pitkä. Tuo pieni poika saapui puistoon, jossa vanha mies istui puiston penkillä. Poika leikki tovin aikaa ennen kuin uuvahti ja meni miehen viereen istumaan. Eivät he toisilleen mitään sanoneet, istuivat vain vierekkäin ja kuuntelivat hiljaisuutta ja välillä he kävelivät käsi kädessä pitkin puiston polkuja. Poika jakoi tuon vanhuksen kanssa myös eväänsä. Illan h...