Arjen teologiaa

"Päivä vain ja hetki kerrallansa..." Aika katoaa johonkin. Tunnen kulkevani sumussa päivästä toiseen väsymyksen kanssa. Yritän pitää itseni kasassa ja samalla tukea muita. Työnnän omat kipuni taja-alalle ja mietin tulevaa. Mitä minä haluan ja missä näen itseni? En tiedä enkä osaa vastata. Otan esille Raamatun. Nahkaiset kannet käden alla tuo lohtua. Se lupaus, etten ole yksin kannattaa minua. Tiedän jonkun näkevän minut sellaisena kuin olen, kaikkine kipuineni ja haaveineni. Kevät, lähetyvä toukokuu, minun kärsimykseni aika.  Tiedän Hänen kuulevan pienimmänkin huokaukseni, sillä mikään ei ole Häneltä salassa. Syvennyn sanan äärelle ja mietin miten olen tähän päätynyt. Miksi en minä? Miksi emme me?  Tässä hetkessä yritän toivoa, luottaa ja rakastaa. Rakastaminen on helppoa, mutta toivo on niin hauras, ettei luottamuskaan pidä sitä pinnalla. 

Täällä jo ilta tummenee, väsynyt tuuli huokailee. Keitimme vielä iltateen ja kuljemme yöhön hiljaiseen. Takana alkuaskeleet, edessä uutta aukenee. Suru ja riemu vuorollaan kutsuvat kanssaan kulkemaan.    Aika usein olen viime aikoina pysähtynyt miettimään aikaa. Sitä aikaa, jonka olen saanut mieheni kanssa yhdessä kulkea. Olemme selvinneet jo monesta liemestä yhdessä. Olemme selvinneet läheisen sairaudesta, taloudellisesta ahdingosta ja kaikesta arjen kiireydestä. Olemme selvinneet pitkästä välimatkasta ja siitä, että olen työni puitteissa suhteellisen paljon pois kotoa. Olemme järjestänet yhdessä olomme aikana aikatauluja uusiksi moneen kertaan. Annamme toisillemme aikaa silloin kun se on mahdollista, mutta emme myöskään velvoita toisiamme viettämään kaikkea yhteistä vapaa-aikaa yhdessä. Puhumme asioista, mutta voimme myös olla hiljaa ja silti nauttia toistemme seurasta. Taluta meitä, jos matkalla uuvumme. Lähetä oppaaksi enkeleitä, jos tiellä eksymme. V...