Siinä minä istuin kappelin penkillä mustiin pukeutuneena ja sylissäni suuri kukkaviuhka. Ympärilläni oli paljon kyynelsilmäisiä, surevia omaisia. Olin tullut saattamaan rakkaan läheisen viimeiselle matkalle. Ulkona paistoi aurinko. Muutama lehti leijui maahan kuin osoittaen, että olemme täällä vain hetken ikään kuin lainassa. Nieleskelin kyyneliä ja yritin keskittyä. Vapisevalla äänellä luin viimeisen tervehdyksen arkun äärellä perheen ympäröimänä. Pappi teki hiekasta ristin arkun kanteen. Kantajat asettuivat paikoilleen ja nostivat arkun ilmaan. Astuimme kappelin ovista ulos auringonpaisteen ja kellojen soidessa surukulkueemme eteni kohti hautapaikkaa. Kellojen soitto sai kyyneleet kohoamaan silmiin. Kuolema on jotenkin niin lopullista. Elämä päättyy ja surulle annetaan tilaa. Suvun kantava voima sammui ja mummi sai rauhan. Suru kestää hetken ja sen jälkeen elävät muistot.
Ajatuksia uskosta, Jumalasta ja Raamatusta arjessa nousevien asioiden kautta.