Jalan jäljissä

Kouluikäisenä kuulin ensimmäisen kerran tarinan jalan jäljistä. Tuo kertomys on siitä asti ollut minulle hyvin tärkeä ja se on antanut voimaa kaikkein vaikeimpina hetkinä.

Mies näki unta. Hän seisoi hiekkarannalla ja katseli edessään olevia jalan jälkiä, jotka kulkivat koko rannan mitan. Mies lähti seuraamaan jälkiä ja huomasi, että pitkän matkaa kulkivat kahdet askeleet vierekkäin. Välillä tuli kohtia, joissa näkyivät vain yhdet syvälle rantahiekkaan painautuneet askeleet ja välillä oli kohtia, joissa oli kahdet jäljet, mutta toiset syvemmällä kuin toiset, aivan kuin toista olisi tuettu, jotta hän pystyisi jatkamaan matkaa pystyssä pysyen. Miehen seuratessa jälkiä pudemmälle hän huomasi toisten jalan jälkien pienenevän ja hiljalleen muuttuvan pienen lapsen askeliksi. Hän huomasi hiekassa pienen lapsen askeleet, jotka olivat epävarmoja kuin ensiaskeleet. Mies kääntyi katsomaan tulosuuntaansa ja hymyili. Nämä jäljet olivat hänen. Elämä, jotahän oli kulkenut, oli painautunut rantahiekkaan.

Mies lähti seuraamaan askeliaan uudestaan. Hän katsoi tarkkaan ensiaskeliaan, jotka kulkivat aikuisen askelien välissä. Hänestä oli pidetty kiinni, ettei hän kaatuisi. Askeleet kasvoivat vähitellen isommiksi. Tuli kohtia, jolloin askeleet kulkivat kaukana toisistaan ja mies ymmärsi, että tuo aika oli hänen nuoruuttaan, jolloin hän oli halunnut olla jotain muuta kuin mitä hän oli ollut. Kun nuo kahdet jalan jäljet jälleen kohtasivat ja kulkivat liki toisiaan, oli mies tehnyt elämänsä suurimman päätöksen. Päätösen seurata Jumalan osoittamaa tietä. Mies saapui niiden askelten luo, joista hän saattoi päätellä jonkin auttaneen häntä eteenpäin silloin kun hän ei olisi muuten jaksanut jatkaa matkaa. Hän muisti sen ajan, jolloin elämä oli ollut vaikeaa ja täynnä vastoinkäymisiä. Sitten hän huomasi yhdet syvään painautuneet jäljet hiekassa. Mies näytti murheelliselta. Tuo aika oli ollut täynnä surua. Mies päätti puhua Jumalalle. "Sinähän lupasit olla aina kanssani, mutta kuitenkin sinä hylkäsit minut silloin kun minä olisin kaikkein eniten tarvinnut sinun apuasi." Jumala vastasi hänelle: " En minä sinua hylännyt. Kun et olisi muuten päässyt eteenpäin, minä kannoin sinua."

Usein silloin kun minulla on ollut vaikeaa, olen muistellut tuota tarinaa. Se on antanut minulle voimaa jatkaa eteenpäin ja samalla muistuttanut minua siitä, että kuinka pahalta minusta ikinä tuntuukaan, voin luottaa siihen, etten ole yksin. On hienoa saada luittaa siihen, että rinnallani kulkee koko ajan joku, joka pitää minusta huolen. Psalmissa 91 jakeissa 11 ja 12 sanotaan samaa kuin tuossa jalan jäljistä kertovassa tarinassa. "Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen." Minä en ole koskaan yksin vaan minusta pidetään huolta.

Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Hän antoi ainoan poikansa, jotta meidän olisi helpompi löytää tie hänen luokseen. Hän on antanut enkeleilleen käskyn kulkea meidän kanssamme, jotta me olisimme turvassa. Me emme ole yksin, sillä:

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, jottei yksikään, joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.

Tarvitsemmeko todella muita jälkiä vakuuttamaan meidät Jumalan suuresta rakkaudesta meitä kohtaan?

(Lähde Trad.)