Arjen teologiaa

"Nyt sytämme kynttilän, Se liekkiin leimahtaa. Me odotamme Jeesusta,  Seimessä nukkuvaa.  Nyt syttyy toinen kynttilä ja valo laajenee. Suo Isä tänne Jeesuksen,  se hetki lähenee." Tänään on toinen adventti. Adventtikynttilöistä sytytän kaksi kynttilää. Lämmin valo kasvaa ja hetkeksi maltan hiljentyä joulun odotuksen äärelle.  Juuri nyt saan olla juuri tässä. Ei kiirettä ja ilman murhetta. Juuri nyt saan olla sellainen kuin olen.  Saan tarvittaessa olla rikki revitty ja sydän auki. Saan olla rakastettu kaikkine virheineni ja silti luottaa siihen, etten ole yksi.  Saan sytyttää kynttilän, hiljentyä hetkeksi ja nauttia hiljaisuuden kauneudesta. Juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. 

Joulun alla on tullut laulettua kurkkukipeäksi joululauluista. Kahdessa eri Kauneimpien joululaulujen tilaisuudessa, kummallakin kertaa kirkossa oli positiivinen ongelma, nimittäin se, ettei kaikki vaan mahdu istumaan. Katselin laulujen lomassa kirkoissa olevia ihmisiä. Lapsia ja aikuisia. Ympärillä täysin vieraita kasvoja, mutta silti on hyvä olla. Vaikka ulkona ei ole lunta ja poikkeuksellisen sään vuoksi sitä saa pelätä, että milloin puihin puhkeaa lehdet, alkaa joulu fiilis saapua pikku hiljaa. Kauneimmat joululaulut ovat osa tuon fiiliksen syntymistä. Ja toisaalta musta on kiva käydä kirkossa. Ihan vain jo senkin takia, että siinä samalla kun laulan voin kuitenkin ajatella omia asioitani. Tämän vuoden joululaulut tulivat tarpeeseen. Sain vain olla. Nauttia. Laulaa. Ennen kaikkea laulaa. Kummatkin laulutilaisuudet päättyivät Maa on niin kaunis -lauluun. Viimeisessä säkeistössä noustiin seisomaan. Ja kirkossa kaikki lauloivat: Kunnia herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meill...