Arjen teologiaa

En ole mikään aktiivinen kirkon penkin kuluttaja, vaikka työni puolesta kirkoilla tuleekin vietettyä aikaa. Täytyy myöntää, että paljon mielummin sunnuntai aamuisin jään vällyjen väliin kuin suuntaisin kirkolle. Usean vuoden ajan olen kuitenkin huomannut suuntaavani kiirastorstain iltana kirkkoon messuun, sillä jotenkin minusta tuntuu, että juuri tuo messu aloittaa pääsiäiseni. Kotikirkossani kiirastorstain iltamessu on aina ollut hienosti toteutettu kokonaisuus. Yhteinen ehtoollinen, alttarin riisuminen ja suruhuntuun pukeutuminen. Valojen ja kynttilöiden sammuttaminen. Kaiken kruunaa vielä Juudaksen kolikot. Tunnelma on aina lähes käsin kosketeltavissa. Ja mikä parasta, kirkosta pois lähtiessä on rauhallinen ja kevyt olo. Monena vuotena olen kiirastorstain iltamessuun lähtenyt rikkinäisenä. Omat huolet ja murheet ovat olleet vahvasti pinnalla. Sisäisten kipujeni kanssa olen saanut istua kirkonpenkissä kaikessa rauhassa tietäen, että joku näkee minut ja kipuni. Messun aikana olen...

Kirkon kellot kumisevat. Siinä on jotain rauhoittvaa. Tasainen syke ja rytmi: Dong, dong, ding. Se toistuu kerta toisensa jälkeen. Kutsuu koolle, kutsuu hiljentymään ja rauhoittumaan. Minä muiden joukossa jo tutuksi käyneessä koti kirkossa. Urkupillit viheltävät. Ilma kiertää niiden läp. Kirkonkellojen soitto loppuu ja urut alkavat soida. Alttarilla palaa kaksi kynttilää. Ja takapöydältä löydän kolmetoista kynttilää, Jeesus ja opetuslapset.  Havahdun ajatuksistani, kun pappi alkaa puhua. Rauhoittava ääni saa minut rentoutumaan ja tuntemaan oloni hyväksi. Juuri tältä kirkossa pitäisi tuntua. Olen tervetullut. Pappi pyysi minua muistelemaan ensimmäistä ehtoolllistani. Miltä kirkossa näytii, miltä tuntui? Miltä ympärillä tuoksui ja miltä leipä ja viini maistuivat? Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä mitä ehtoollinen merkitsee minulle tänään. Ensimmäisen ehtoolliseni sain konfirmaatiossa. Kirkko oli täynnä ihmisiä ympäri Suomea. Kaikilla oli hienot vaatteet päällä ja j...

Heittelen frisbeetä koiralle. Ajatukset on jossain aivan muualla. Pääsiäinen ja loma. Niin... Olen rauhassa saanut pysähtyä Pyhän äärelle, olemalla juuri sitä mitä todellisuudessa olen. Kirkossakin on ollut minulle tilaa. Ei niin tavallisille kaduntallaajalle, vaan vapaita ja lomia viettävälle kirkon työntekijälle. Kiirastorstain iltana sain seurakuntalaisena hiljentyä kirkossa kuten kuka tahansa muukin ihminen. Sain hiljentyä omien ajatusten ääreen ja pysähtyä. Pitkänä perjantaina löysin itseni uudestaan istumasta kirkosta. Kuuntelin jousikvartettin soittoa ja kanttorin lukemia Raamatun kohtia. Eilen, kun en saanut itseäni sängystä ylös ajoissa, sain kotikirkon messun suoraan olohuoneeseen. Katsoin tv:stä messua. Mieheni tuli tietokoneelle ja seurasi sivusilmällä lähetystä. Tuumaili vain, että näyttää kuin kirkossa paistaisi aurinko. Sillä hetkellä muistin pitkänperjantain kirkkohetkeni. Kiinnitin silloin ensimmäistä kertaa huomioni saarnatuolin yläpuolella roikkuvaan sa...

Kiirastorstai iltana löysin itseni jälleen istumasta kirkon penkistä. Useamman vuoden ajan olen jaksanut kiskoa itseni juuri kiirastorstain iltamessuun. Toki olen yleensä pyrkinyt istumaan mahdollisimman edessä, jopa silloin kuin miulla oli siskoni lapsi mukana. Tällä kertaa oli kuitenkin toisin, sillä löysin itseni istumasta aivan kirkon takaosasta. Istuin hyvän ystäväni kanssa takapenkissä valmiina juoksemaan pakoon. Nyt halusin ennen kaikkea olla näkymätön, ilman ylimääräisiä katseita. Enkä halunnut, että kukaan näkisi lävitseni. Saarnan aikana havahduin. Ei syyllistämistä. Lempeät sanat siitä, että pöydän ääressä olisi tilaa jokaiselle ja että saisi tulla sellaisenaan eikä ketään käännytettäisi pois. Niin... Minäkin sain mennä omien kipujeni ja haavojeni kanssa, mutta en näkymättömänä niin kuin olin toivonut. Tiesinhän minä, että minut nähtäisiin tuon pöydän ääressä, mutta se, että joku näkisi kaikkein kipeimmän suoraa sydämestä, kosketti. Pöydän isätänä oli itse Kristus,...

Siinä minä istuin auton takapenkillä matkalla kotia kohti. Takana pitkä päivä ja aamusta iltamyöhään autossa istumista. Huvinsa kullakin, kun harrastuksia valitsee. Olisihan sitä toki voinut valita toisinkin, mutta mikäpä on sen parempaa kiertää Suomea ja nähdä toinen toistaan hienompia paikkoja. Autossa istuessani ja ikkunasta ulos katsoessani kävin mielessäni päivän tapahtumia. Aamulla oli liikkeelle lähdetty aikaisin, silloin oli vielä kylmä ja aurinko ei jaksanut lämmittää niin pakhoa, että ulkona olisi tarjennut olla ilman tunnetta, että jäätyy. Kuitenkin koin siinä hetkessäni olevani onnekas, sillä sain rakastamieni ihmisten kanssa sain tehdä matkaa omille juurilleni ja samalla omaan menneisyyteen. Ajoimme päivän aikana monen paikkakunnan läpi. Hyvin pitkälti maisema oli maalaismaisemaa. Matkan varrelta tunnistin vanhan kouluni. Siellä en ehtinyt viettämään kuin vuoden, mutta muistoja riitti siltä ajalta enemmänkin. Kävimme syntymäkunnassani ja samalla sain muistella ...