Arjen teologiaa

Kävin keväällä työmatkan aikana moikkaamassa perhetuttuja. Olin siinä lähtöä jo tekemässä, kun minulle sitten todettiin, että "katselin tuossa, että teille olisi perheenlisäystä tulossa." Kyllähän se vetäisi ilmeen vakavaksi ja hetken siinä sitten joutui miettimään, että mitä sitä vastaisi. Tuumasin siihen, ettei ole ja etten tiedä onko koskaan tulossakaan. Vastaanotto oli hyvin ymmärtäväinen. Toki olen aikaisemminkin puhunut asiasta, mutta vain läheisille ystävilleni. Tähän vanhempaan pariskuntaan on kuitenkin aina ollut tietynlainen luottamus. Nytkin he kuuntelivat kaikessa rauhassa kun avauduin aiheesta. Oli helpotus voida sanoa kaikki se ääneen. Sanoittaa oma kaipuu jollekin muulle kuin läheisimmille ihmisille. Tuntui hyvältä tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Lapsettomuus on niin vaikea aihe puhua. Ei siitä pidetä samalla tavalla meteliä kuin siitä, että vauva on tulossa. Monet jää varmasti yksin aiheen kanssa. Olen onnekas kun ympärillä on ihmisiä, joille voi aihe

Pitkä viikonloppu. Arjen luksusta. Vein miehen eilen aamulla töihin ja suuntasin ystäväni luokse vierailemaan, kun arkena ei ehdi millään näkemään. Samalla keräilin rohkeutta hautausmaan vierailulle. Kynttilänkin olin jo valmiiksi pakannut laukkuun. Kuitenkin ajatuksissa vain pyöri, että onko minulla oikeutta mennä tyhjän sylin muistopaikalle. Lasketaanko minua sittenkään lapsettomaksi, kun me emme ole yrittäneet vielä vuosia. Sitä tuntee itsenäs jotenkin vajaaksi, eri arvoiseksi kuin muut. Minä olen usein kuullut siitä, etten voi ymmärtää, kun meillä ei ole lapsia ja kuinka paljon se vihlaisee, etenkin näin ammattikasvattajana. Kyllä sitä kokee olevansa jotenkin heikoilla ja haavoittuvainen asian kanssa. Omien kipuilujen hyväksymistähän tämä on. Sitä ehkä enemmän kuin mitään muuta. Ystävän luota lähtiessäni mietin, että kummalle hautuumaalle suuntaisin. Päätin valita sen, mikä on lähempänä kotia. Jos vaikka ajomatkalla en saisikaan kerätyyä sitä viimeistä rohkeuden ripettä k