Arjen teologiaa

Seisoin kirkon pihassa rikkinäisenä. Jälleen leirille lähtö. En olisi millään jaksanut. Mietin vielä läpi leirin oppitunteja. Uskon elämän hoitaminen ja kristittynä eläminen. Miten ihmeessä sen kertoisi nuorille niin, että ne oikeasti ymmärtäisi sen, että myös uskosta pitää pitää huolta, jotta se pysyisi hengissä. Noh oppitunnille olisi vielä aikaa. Sitä ehtisi hioa vielä leirin aikana. Katselin muita työntekijöitä. Olihan minä heidät nähnyt aikaisemminkin. Olin ainut nainen työporukassa ja miehistä uhkui kilpailuhenkiä. Bingis sitä ja bingis tätä. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että silloin kun nuoret olisivat oppitunnilla niin he keskittyisivät pelaamiseen. Pojat ovat poikia kävi sillä hetkellä mielessä. Niin hehän kypsyvät hitaammin kuin tytöt. Muistelin hetken omaa riparikesää. Muistin sen festarin, jossa sain kokea uskoontulon. Toki olinhan minä kasvanut kristillisyyteen. Olin uskon luota löytänyt oman paikkani. Paikan, jossa sain olla juuri sellainen kuin olin, ilman ett

Heittelen frisbeetä koiralle. Ajatukset on jossain aivan muualla. Pääsiäinen ja loma. Niin... Olen rauhassa saanut pysähtyä Pyhän äärelle, olemalla juuri sitä mitä todellisuudessa olen. Kirkossakin on ollut minulle tilaa. Ei niin tavallisille kaduntallaajalle, vaan vapaita ja lomia viettävälle kirkon työntekijälle. Kiirastorstain iltana sain seurakuntalaisena hiljentyä kirkossa kuten kuka tahansa muukin ihminen. Sain hiljentyä omien ajatusten ääreen ja pysähtyä. Pitkänä perjantaina löysin itseni uudestaan istumasta kirkosta. Kuuntelin jousikvartettin soittoa ja kanttorin lukemia Raamatun kohtia. Eilen, kun en saanut itseäni sängystä ylös ajoissa, sain kotikirkon messun suoraan olohuoneeseen. Katsoin tv:stä messua. Mieheni tuli tietokoneelle ja seurasi sivusilmällä lähetystä. Tuumaili vain, että näyttää kuin kirkossa paistaisi aurinko. Sillä hetkellä muistin pitkänperjantain kirkkohetkeni. Kiinnitin silloin ensimmäistä kertaa huomioni saarnatuolin yläpuolella roikkuvaan sa

Kiirastorstai iltana löysin itseni jälleen istumasta kirkon penkistä. Useamman vuoden ajan olen jaksanut kiskoa itseni juuri kiirastorstain iltamessuun. Toki olen yleensä pyrkinyt istumaan mahdollisimman edessä, jopa silloin kuin miulla oli siskoni lapsi mukana. Tällä kertaa oli kuitenkin toisin, sillä löysin itseni istumasta aivan kirkon takaosasta. Istuin hyvän ystäväni kanssa takapenkissä valmiina juoksemaan pakoon. Nyt halusin ennen kaikkea olla näkymätön, ilman ylimääräisiä katseita. Enkä halunnut, että kukaan näkisi lävitseni. Saarnan aikana havahduin. Ei syyllistämistä. Lempeät sanat siitä, että pöydän ääressä olisi tilaa jokaiselle ja että saisi tulla sellaisenaan eikä ketään käännytettäisi pois. Niin... Minäkin sain mennä omien kipujeni ja haavojeni kanssa, mutta en näkymättömänä niin kuin olin toivonut. Tiesinhän minä, että minut nähtäisiin tuon pöydän ääressä, mutta se, että joku näkisi kaikkein kipeimmän suoraa sydämestä, kosketti. Pöydän isätänä oli itse Kristus,