Arjen teologiaa

Kirkon kellot kumisevat. Siinä on jotain rauhoittvaa. Tasainen syke ja rytmi: Dong, dong, ding. Se toistuu kerta toisensa jälkeen. Kutsuu koolle, kutsuu hiljentymään ja rauhoittumaan. Minä muiden joukossa jo tutuksi käyneessä koti kirkossa. Urkupillit viheltävät. Ilma kiertää niiden läp. Kirkonkellojen soitto loppuu ja urut alkavat soida. Alttarilla palaa kaksi kynttilää. Ja takapöydältä löydän kolmetoista kynttilää, Jeesus ja opetuslapset.  Havahdun ajatuksistani, kun pappi alkaa puhua. Rauhoittava ääni saa minut rentoutumaan ja tuntemaan oloni hyväksi. Juuri tältä kirkossa pitäisi tuntua. Olen tervetullut. Pappi pyysi minua muistelemaan ensimmäistä ehtoolllistani. Miltä kirkossa näytii, miltä tuntui? Miltä ympärillä tuoksui ja miltä leipä ja viini maistuivat? Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä mitä ehtoollinen merkitsee minulle tänään. Ensimmäisen ehtoolliseni sain konfirmaatiossa. Kirkko oli täynnä ihmisiä ympäri Suomea. Kaikilla oli hienot vaatteet päällä ja j...

Kulje hetki vierellämme. Pidä kiinni käsistämme. Meidät siunauksiin sulje. Vierellä kulje. Rukous on vaan niin ihmeellistä. Hädän ja surun hetkellä se kokoaa ihmisiä yhteen. Pelko kaikesta näkyy kasvoilla. Toivon kipinä yrittää puskea näkyviin. Mielessä käy kysymykset, miksi ja miten tästä eteenpäin? Muistutus, ettemme ole yksin vaan vierellä on joku, joka lohduttaa, tukee ja ymmärtää. Aina sitä ei ole helppo muistaa. Kyyneleet, joka ovat pyrkivät esiin, mutta siihen on tarvittu apua. Oivallus siitä, että itku puhdistaa. Ja se, että emme ole yksin eikä saa sulkea toista pois. Pelko ja huoli on yhteinen. Rukous. Niin. Saan rukouksessa kertoa omat huolet ja murheet Jumalalle ja luottaa siihen, että hän pitää meistä kyllä huolta. Muistan ne kerrat, kun olen tarttunut Raamattuun hakeakseni siitä lohtua ja turvaa. Olen turvautunut psalmien rauhoittavaan ja rukoustyyliseen tekstiin. Minun kanssani kulkee Herran enkelit, jotka pitävät minusta huolta. Tähän minä haluan...