Arjen teologiaa

Kuvittele olevasi retkellä ystäväsi kanssa keskellä metsää. On evästauon aika ja otat repustasi eväät esille. Huomaat ystäväsi tutkivan reppuaan pettyneenä. Hänen eväänsä ovat jääneetkin kotiin ja kuulet hänen vatsansa kurnivan. Katselet eväitäsi mietteliäänä tiedostaen, että myös ystävälläsi on nälkä. Mitä teet? Laitatko eväät takaisin reppuun ja ehdotat, että jos palattaisiin takaisin kaupunkiin vai syötkö eväät hyvällä omalla tunnolla yksin ystäväsi katsellen vieressä? Vai jakaisitko omastasi? Raamatussa kerrotaan, kuinka pieni poika antoi omat eväänsä, 5 leipää ja 2 kalaa, Jeesukselle, joka siunasi ne ja sai siten ne riittämään kaikille. Mutta mikä sai pojan antamaan omastaan, vaikka hän tiesi, ettei 5 leipää ja 2 kalaa lähtökohtaisesti voisi mitenkään riittää ruokkimaan 5000 ihmistä. Oliko kyse uskosta siihen, että Jeesus pystyy siihen mikä on meille täysin mahdotonta vai oliko kyse siitä, että tuo lapsi näki sen, että vain omastaan jakamalla voidaan saavuttaa jotain suurta.

Armo, kärsivällisyys ja lempeys. Se miten ja missä asetamme sanat ja kenelle me suuntamme ne. Toisinaan unohtuu moni asia. Osaatko ottaa toisen riittävästi huomioon ja miten sanoittaa vaikeat asiat. Lempeys ja kärsivällisyys. Mutta entä, jos ne unohtaa hetkeksi? Riittääkö silloin armo?  Olen monta kertaa ollut tilanteessa, että armo on ollut kateissa. Useimmiten nämä tilanteet johtuvat siitä, että minun on hankala antaa olla itselleni armollinen. Kaiken pitäisi mennä vähintään hyvin ja itsestä pitäisi ottaa irti kaikki. Kadotan usein armon. En osaa olla riittävän kärsivällinen ja lempeä. En ainakaan usein samaan aikaan.  Armo on mieletön asia, mutta ilman sitä tuntuu, että on hukassa. Se miten näemme muiden katsovat. Kun katseesta lempeys ja armo, sitä kokee katsovansa jäätä kohti. Vaikka muut kohtelevat kylmästi, saa onneksi luottaa, että olemme saaneet armon osaksemme ja se armo ei ole riippuvainen muiden kohtelusta ja katseista. Se armo on ja pysyy. Siitä riittää kaikille.

Sunnuntai aamussa on jotain erillaista. On hiljaista ja aurinko paistaa ikkunan takaa mukavasti lämmittäen. Mieleeni nousee laulun sanat: "...tänä aamuna sunnuntai rauha ei ole vain unelmaa.." Kupillinen kahvia, Raamattu ja minä. Aikaa itselleni ja Jumalalle. Ei kiirettä, vaan rauhaa.  Hektinen viikko kääntyy loppuun. Saan rauhoittua ja pysähtyä. Saan katsoa ulos auringon valoon ja muistaa, että pitkä talvi on takana ja pian luomakunta herää taas eloon. Saan nauttia sunnuntai aamusta omassa rauhassa. Talo on vielä hiljainen ja unen äänet kantautuvat nurkissa.  Minä ja Jumala. Hetki aikaa meille, ilman kiirettä. Saan hiljentyä ja olla.  Liian harvoin ehdin pysähtymään kunnolla sanan äärelle. Syvennyn sanoihin ja rukoilen. Hiljaisuudessa on jotain pysäyttävää, jotain rauhoittavaa. Kunpa arkenakin olisi aikaa rauhoittua. Aikaa nauttia kaikista niistä pienistä hetkistä.  Juuri nyt, sunnuntai aamun rauha ja minä. Pyhä on läsnä ja se koskettaa.