Heittelen frisbeetä koiralle. Ajatukset on jossain aivan muualla. Pääsiäinen ja loma. Niin... Olen rauhassa saanut pysähtyä Pyhän äärelle, olemalla juuri sitä mitä todellisuudessa olen.
Kirkossakin on ollut minulle tilaa. Ei niin tavallisille kaduntallaajalle, vaan vapaita ja lomia viettävälle kirkon työntekijälle. Kiirastorstain iltana sain seurakuntalaisena hiljentyä kirkossa kuten kuka tahansa muukin ihminen. Sain hiljentyä omien ajatusten ääreen ja pysähtyä. Pitkänä perjantaina löysin itseni uudestaan istumasta kirkosta. Kuuntelin jousikvartettin soittoa ja kanttorin lukemia Raamatun kohtia. Eilen, kun en saanut itseäni sängystä ylös ajoissa, sain kotikirkon messun suoraan olohuoneeseen.
Katsoin tv:stä messua. Mieheni tuli tietokoneelle ja seurasi sivusilmällä lähetystä. Tuumaili vain, että näyttää kuin kirkossa paistaisi aurinko.
Sillä hetkellä muistin pitkänperjantain kirkkohetkeni. Kiinnitin silloin ensimmäistä kertaa huomioni saarnatuolin yläpuolella roikkuvaan sateenkaareen. Jumalan lupaus. Muistin sillä hetkellä myös toisen lupauksen: Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti.
Suuria lupauksia pienelle ihmiselle. Muistan sen tunteen, helpotuksen huokauksen. Minä en ole yksin. Samalla muistin kolmannen lupauksen. Silloin seisoin alttarilla mieheni rinnalla. Lupasimme rakastaa toisiamme niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Lupasimme tukea toista silloin kun toinen tarvitsee tukea.
Pyhän äärellä, kirkossa, muistui lupaukset mieleen. Niin.. Minä en ole koskaan yksin.
Kommentit
Lähetä kommentti