Vierellä kulje

Täällä jo ilta tummenee, väsynyt tuuli huokailee. Keitimme vielä iltateen ja kuljemme yöhön hiljaiseen. Takana alkuaskeleet, edessä uutta aukenee. Suru ja riemu vuorollaan kutsuvat kanssaan kulkemaan.  

Aika usein olen viime aikoina pysähtynyt miettimään aikaa. Sitä aikaa, jonka olen saanut mieheni kanssa yhdessä kulkea. Olemme selvinneet jo monesta liemestä yhdessä. Olemme selvinneet läheisen sairaudesta, taloudellisesta ahdingosta ja kaikesta arjen kiireydestä. Olemme selvinneet pitkästä välimatkasta ja siitä, että olen työni puitteissa suhteellisen paljon pois kotoa.

Olemme järjestänet yhdessä olomme aikana aikatauluja uusiksi moneen kertaan. Annamme toisillemme aikaa silloin kun se on mahdollista, mutta emme myöskään velvoita toisiamme viettämään kaikkea yhteistä vapaa-aikaa yhdessä. Puhumme asioista, mutta voimme myös olla hiljaa ja silti nauttia toistemme seurasta.

Taluta meitä, jos matkalla uuvumme. Lähetä oppaaksi enkeleitä, jos tiellä eksymme. Vierellä kulje, jos ikävä saavuttaa. Silloinkin syliisi vielä sulje, jos suru saapuu saattamaan.

Kun on yhdessä selvitty niin monesta, sitä on kasvettu yhteen ihan eri tavalla. Sitä on voinut puhua niistä vaikeistakin asioista. Jostain on aina saanut rohkeutta ja voimaa. Vaikka puhuminen olisi ollut kuinka vaikeaa tahansa on sitä silti löytänyt ne oikeat sanat. Kaipa se on sitä luottamusta. Luottamista toiseen, että hän on siinä silloin kun häntä oikeasti tarvitsee. Luottamusta siihen, että hän malttaa hetkeksi pysähtyä ja kuunnella.

Omalla kohdallani kyse on myös muusta. Toki luotan j uskon mieheeni. Uskon siihen, että hän seisoo rinnallani tulipa eteen siten mitä tahansa. Uskon myös siihen, ettemme ole kahdestaan, vaan että rinnallamme kulkee koko ajan myös Jumala. Jumalalta saan rohkeuden kohdata ne vaikeimmat asiat. Häneltä saan sen lohdutuksen silloin kun suru on kaikkein suurin. Hän kantaa minua silloin, kun en itse jaksa enää mennä eteenpäin ja tukee sillä hetkellä miestäni parhaalla mahdollisella tavalla.

Tunnetko, rauha laskeutuu? Huntuunsa luonto verhoutuu. Yhä me kaksi etsijää toistemme syliin löydetään. Hyvä on meidän olla näin. Elämä jatkaa eteenpäin rohkeina uusiin ihmeisiin, pelotta tuulten pyörteisiin.

Joka päivä yritän muistaa sen, etten jäisi liikaa kiinni omiin tunteisiini ja pettymyksiini. Haluan löytää itsestäni sen sisäisen rauhan ja sen varmuuden, että Jumalalla on suunnitelma minun ja mieheni varalle. Haluan hyväksyä sen, jos sen aika joskus tulee, ettei me saada biologista lasta. Haluan kohdata sen ilman pelkoa ja epävarmuutta. Ehkä meitä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi biologiselle lapselle. Ehkä Jumalalla on meille jokin toinen suunnitelma. En minä halua olla katkera tai epävarma. Haluan olla rohkea! Sitä en kuitenkaan voi olla yksin. Tarvitsen siihen mieheni apua. Tarvitsen siihen myös Jumalaa.

Kahdestaankin voi olla ihan hyvä. Elämä jatkaa kulkuaan eteenpäin. Ei se pysy samana koskaan. Koskaan en voi tietää mitä seuraavan mutkan jälkeen tapahtuu. Arvoituksia, pelkoja, surua ja iloa. Sitähän elämä on. Samalla se on haaveita, toiveita ja unelmia, mutta myös niiden sirpaleita. Kaikesta selviää luottamalla, uskomalla ja sillä, että joku kulkee vierellä.

Taluta meitä, jos matkalla uuvumme. Lähetä oppaaksi enkeleitä, jos tiellä eksymme. Vierellä kulje, jos ikävä saavuttaa. Silloinkin syliisi vielä sulje, jos suru saapuu saattamaan.

(Lähde: Markku Perttilä - Vierellä kulje)