Olin päättänyt, tänään sen teen. Otan itseäni niskasta kiinni ja lähden liikkeelle, koska työtehtävät eivät olleet esteenä ja aihekin oli ihan mielenkiintoinen. Niin ja paikalla olisi ainakin joku tuttu, nimittäin pappi ja mieskin olisi koko illan töissä.
Astuin ovesta sisään tuttuun tilaan. Tunsin katseita niskassa kun siirryin peremmälle. Olin automaattisesti ottanut työroolin päälle.
Pappi kyseli kuulumisia, en minä saanut muuta vastattua kuin töitä, töitä ja töitä, hyvää kuuluu. Olin jo ehtinyt ottamaan työroolin haarniskaksi. Olisin ehkä halunnut sanoa jotain muutakin, mutta yhtäkkiä se ei tuntunutkaan luontevalta ja hyvältä. Joten juteltiin sitten niitä näitä.
Vaikka en saanut suutani auki, sain kuitenkin kokea sen, mitä tarkoitetaan sillä, että kokee tulleensa kohdatuksi läsnäolosta. Niin läsnäolosta. Ja tiedän, että olisin tullut kuulluksi, jos olisin saanut suuni auki.
Toisaalta en kaivannut pelkästään läsnäoloa ihmisiltä, kaipasin ennen kaikkea sitä, että saan olla Jumalan lähellä ja tulla kohdatuksi Jumalan silmien edessä. Ja kuinka paljon olinkaan kaivannut Jumalan läsnäoloa.
Vaikka töissä tuleekin oltua samojen asioiden äärellä, on silti aina välillä vaikeaa huolehtia omasta uskosta ja turvautua Jumalan läsnäoloon. Sain hiljentyä, kuunnella ja olla. Ennen kaikkea sain olla Jumalan kasvojen edessä juuri sellaisena kuin olen ja omien asioideni kanssa.
Sain tulla kohdatuksi Jumalan kasvojen edessä, Hänen läsnä ollessa.
Kommentit
Lähetä kommentti