Minunkin vuokseni

En ole mikään aktiivinen kirkon penkin kuluttaja, vaikka työni puolesta kirkoilla tuleekin vietettyä aikaa. Täytyy myöntää, että paljon mielummin sunnuntai aamuisin jään vällyjen väliin kuin suuntaisin kirkolle. Usean vuoden ajan olen kuitenkin huomannut suuntaavani kiirastorstain iltana kirkkoon messuun, sillä jotenkin minusta tuntuu, että juuri tuo messu aloittaa pääsiäiseni.

Kotikirkossani kiirastorstain iltamessu on aina ollut hienosti toteutettu kokonaisuus. Yhteinen ehtoollinen, alttarin riisuminen ja suruhuntuun pukeutuminen. Valojen ja kynttilöiden sammuttaminen. Kaiken kruunaa vielä Juudaksen kolikot. Tunnelma on aina lähes käsin kosketeltavissa. Ja mikä parasta, kirkosta pois lähtiessä on rauhallinen ja kevyt olo.

Monena vuotena olen kiirastorstain iltamessuun lähtenyt rikkinäisenä. Omat huolet ja murheet ovat olleet vahvasti pinnalla. Sisäisten kipujeni kanssa olen saanut istua kirkonpenkissä kaikessa rauhassa tietäen, että joku näkee minut ja kipuni. Messun aikana olen aina saanut sisäisen rauhan ja ajatukset ovat selkiytyneet kummasti.

Joka vuosi olen kirkosta ppis lähtiessäni ymmärtänyt vahvemmin sen merkityksen, mitä minunkin vuokseni on tehty. Se, että saan olla juuri minä omine kipuineni ja suruineni, mutta kuitenkin jättää ne kaikki jonkun muun huomaan luottaen siihen, että joku suurempi pitää minusta kyllä huolta ja että jokaisella asialla on jokin tarkoitus elämässäni.

Tähän saan luottaa tänäänkin. Saan jälleen tulla nähdyksi kipuineni ja ajatuksineni. Saan luottaa siihen, että huolet ja murheet jäävät kirkkoon, sillä saan hetkeksi jättää ne harteiltani jonkun toisen kannettavaksi ja itse saan lähteä kotiin kevyin mielin.