Niin kaunis on hiljaisuis

Pitkä viikonloppu. Arjen luksusta. Vein miehen eilen aamulla töihin ja suuntasin ystäväni luokse vierailemaan, kun arkena ei ehdi millään näkemään. Samalla keräilin rohkeutta hautausmaan vierailulle. Kynttilänkin olin jo valmiiksi pakannut laukkuun. Kuitenkin ajatuksissa vain pyöri, että onko minulla oikeutta mennä tyhjän sylin muistopaikalle. Lasketaanko minua sittenkään lapsettomaksi, kun me emme ole yrittäneet vielä vuosia.

Sitä tuntee itsenäs jotenkin vajaaksi, eri arvoiseksi kuin muut. Minä olen usein kuullut siitä, etten voi ymmärtää, kun meillä ei ole lapsia ja kuinka paljon se vihlaisee, etenkin näin ammattikasvattajana. Kyllä sitä kokee olevansa jotenkin heikoilla ja haavoittuvainen asian kanssa. Omien kipuilujen hyväksymistähän tämä on. Sitä ehkä enemmän kuin mitään muuta.

Ystävän luota lähtiessäni mietin, että kummalle hautuumaalle suuntaisin. Päätin valita sen, mikä on lähempänä kotia. Jos vaikka ajomatkalla en saisikaan kerätyyä sitä viimeistä rohkeuden ripettä kasaan, olisi helpompi jatkaa matkaa pysähtymättä mihinkään ja mennä kotona katsomaan peilistä, että kuka sieltä todellisuudessa katsoo takaisin. Hautuumaan risteys lähestyi ja käännyin sinnepäin. Jos minusta ei olisikaan viemään kynttilää syntymättömien lasten muistokivelle Hietakehtoon, voisin hyvin poiketa isovanhempieni haudalle viemään kynttilän.

Autosta noustessani nappasin kameran mukaani. Hautuumaissa on aina ollut jotain mikä on vetänyt minua puoleensa. Hiljaisuus. Se oli nytkin se, mikä minua sinne puoleensa veti. Miten voi omien ajatusten äärelle pysähtyä kaiken sen kiireen ja hälyn keskellä? K'velin pitkin hautausmaan hiekkakujia. Hiekka narskui kenkien alla ja kiskoin huppua päähän lähestyessäni Hietakehtoa. Vilkuilin ympärilleni ja toivoin, ettei kukaan näkisi. Miksi? Ehkä se häpeä, että olen tällainen, vajaa ja että kaipuu on niin suuri. Ehkä se, ettei kukaan tuttu vaan näkisi. Mitä hekin olisivat ajatelleet nähdessään minut hietakehdolla sytyttämässä kynttilää?

Hietakehdolla oli hiljaista ja rauhallista. Olin hämmästynyt siitä, kuinka syksyn lehdet olivat piilottaneet muistokiven alleen kuin piilottaen ilmassa olevan kaipauksen ja ettei kynttilöitä ollut palamassa. Eikö ihmiset tiedä? Eikö surusta uskalleta tehdä näkyvää? Siirsin lehtiä sivuun ja sytytin kynttilän. Otin muutaman valokuvan itselleni muistoksi siitä hetkestä, että olin uskaltanut ottaa askeleen siihen suuntaan, että annoin itselleni luvan surra, hyväksyä omat kipuiluni. Hiljaisuudessa.

Hiljennyin muistokivelle hetkeksi. Oli rauhallista, sisälläni tyyni olo. Tämä kaikki on jonkun suuremman hallussa. Onko tällä kaikella jokin suurempi merkitys tai tarkoitus? Miksi juuri minä? Miksi juuri me? Niin paljon kysymyksiä, joihin en koskaan saa vastausta.

En ollut miehelleni kertonut menostani hautausmaalle. Saunassa oli helppo ottaa asia puheeksi. Halusin, että hänkin tietää, että sellainen paikka on olemassa. Paikka johon voi mennä omien kipuilujen ja surujen kanssa. Ei lapsettomuuden kipuilut ole vain naisten asia. Ihan yhtälailla se koskettaa miehiäkin, vaikka he eivät asiasta puhukaan. Ehkä jonain päivänäsaan mieheni mukaan ja ehkä joskus voimme yhdesssä jakaa helpommin tämän kaiken.