Seisoin kirkon pihassa rikkinäisenä. Jälleen leirille lähtö. En olisi millään jaksanut. Mietin vielä läpi leirin oppitunteja. Uskon elämän hoitaminen ja kristittynä eläminen. Miten ihmeessä sen kertoisi nuorille niin, että ne oikeasti ymmärtäisi sen, että myös uskosta pitää pitää huolta, jotta se pysyisi hengissä. Noh oppitunnille olisi vielä aikaa. Sitä ehtisi hioa vielä leirin aikana.
Katselin muita työntekijöitä. Olihan minä heidät nähnyt aikaisemminkin. Olin ainut nainen työporukassa ja miehistä uhkui kilpailuhenkiä. Bingis sitä ja bingis tätä. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että silloin kun nuoret olisivat oppitunnilla niin he keskittyisivät pelaamiseen. Pojat ovat poikia kävi sillä hetkellä mielessä. Niin hehän kypsyvät hitaammin kuin tytöt.
Muistelin hetken omaa riparikesää. Muistin sen festarin, jossa sain kokea uskoontulon. Toki olinhan minä kasvanut kristillisyyteen. Olin uskon luota löytänyt oman paikkani. Paikan, jossa sain olla juuri sellainen kuin olin, ilman että tarvitsi esittää mitään.
"Sinun edessäsi painamme päämme, tuomme elämämme eteesi sun. Sinun rakkautesi varaan nyt jäämme, olet armahtanut kadotetun. Sinun ihmeellisen ristisi juureen tuomme sydämemme sirpaleetkin. Saamme varautua syliisi suureen, siinä levähtää saa syntisinkin."
Leirin loppu alkoi jo häämöttää. Olin oppitunnilla ja luin kertomusta nuorille. Luin heille kertomuksen jalan jäljilstä ja kerroin heille samalla siitä, että Jumalan luokse saa aina palata, vaikka olisi tehnyt mitä. Laitoin kirjan pois ja kerroin heille omasta uskon kadotuksen ajasta. Kerroin heille siitä, kuinka olin lähtenyt opiskeleman vieraalle paikkakunnalle ja jäänyt samalla hyvin yksin oman uskoni kanssa. Uudessa paikassa olin hakenut omaa paikkaani, mutta en ollut löytänyt sitä samalla tavalla kuin mitä kotiseurakunnasta. Kun en huolehtinut opiskellessa omasta uskostani, joutui usko koetukselle ja oli se oli paljon alttiimpi muiden sanoille ja teoille.
Kerroin nuorille kuinka minuun vaikuttivat muiden sanat ja lopulta minulle sanottiin Jumalan olevan jotain sellaista, jota minä en voinut missään määrin allekirjoittaa. Minua oli nimittäin aina opetettu niin, että Jumala on rakastava ja armollinen Taivaan Isä ja tämä mitä minulle sillä hetkellä kerrottiin oli täysin päinvastainen. Kriisihän siitä silloin tuli. Risti lähti kaulasta ja Raamattu meni kaapin pimeimpään nurkkaan. Kaikki minä vähäkään muistutti minua uskosta lähti pois näkyviltä. Tuolloin minä käänsin selkäni Jumalalle ja vain sen tähden, ettei minun uskoni riittänyt vakuuttamaan minua siitä, että Jumala on armollinen ja rakastava.
Nuoret kuuntelivat hiljaa. "Mut jos sä menetit sun uskon, niin miten sä oot nyt täällä?" Kysyi eräs rohkea nuori. Katsoin häntä hetken, hymyilin ja kerroin heille, että minulla oli turvallinen seurakuntayhteys kotiseurakunnassani, mihin saatoin palata. Eihän se silloin hetkessä tapahtunutkaan. Ajan kanssa löysin oman tieni takaisin Jumalan luokse. En ollut kuitenkaan valmis luopumaan siitä ansaitsemattomasta armosta ja suuresta rakkaudesta, jonka olin osakseni saanut. Työtähän se vaati ja uuden luottamuksen synnyttämistä. Mutta ilman tuota kokemusta olisin uskossani varmasti vieläkin heikompi ja sitä paitsi uskon kadotuksen aika opetti minua paljon. Tietyissä asioissa minun on esimerkiksi helpompi olla nöyrä.
"Meitä kuljeta tahtosi tiellä, vaikka outo on joskus se tie. Loista armosi valoa siellä, minne täältä se ikinä vie. Kulje kanssamme aamusta iltaan, anna yöuni levollinen. Hehku lämpöä kaipaavaan rintaan, sinne rauhasi lahjoittaen."
Saman päivän aikana minulle sanottiin, että olen heikko- ja vääräuskoinen, koska olen joskus kääntynyt pois Jumalan luota. Yritin sanojalle kertoa, että ei ihminen ole heikko silloin jos hän oman uskonsa tähden luopuu sellaisesta mitä ei voi allekirjoittaa. Sanoin olevani omassa uskossani nykyään kaiken tuon jälkeen vanhempi, koska osaan pitää uskostani huolta. Mutta ei hän ymmärtänyt. Ei tosi uskova käänny pois Jumalan luota.
Yritin siinä sitten selittää toiselle, että uskonkadotuksen aika on hyvin tunnettu termi. En ollut ensimmäinen enkä viimeinen, joka sen kokee. Mutta ei auttanut. Ei ollenkaan. Sain vain kuulla olevani vääräuskoinen, kun uskoni oli horjunut enkä ollut luottanut Jumalan apuun. Ja leirimme työntekijäkin vielä sama päivänä uskalsi kyseenalaistaa parisuhde muotoni. Avoliitto on synnissä elämistä. Huokaisin ja tuumasin avioliiton olevan täynnä kompromisseja ja myös rahoituskysymys, jonka vuoro olisi ajallaan, mutta ei sillä hetkellä kesken opiskelujen.
"Sinä suuri ja salattu Herra, emme tunne vielä kasvojasi. Olet johdattanut rakkaudella, tuonut sydämiimme valoasi. Silti paljoakaan ymmärrä emme, yhä etsimme ja epäilemme. Siksi hiljainen on rukouksemme: tule tueksi ja turvaksemme."
Kaikesta sitä selviää. Nyt kun muistelen noita aikoja, näen ja koen sen kaiken olleen osa jotain suurempaa. Ehkä sen tarkoituksena oli osoittaa, että jokaisella on mahdollisuus valita itse se suunta ja tie mitä kulkea. Niin ja samalla tieto siitä, että aina voi tulla takaisin. Minäkin löysin oman tieni takaisin uskoon. Tuttuun ja turvalliseen kotiseurakuntaan oli hyvä palata.
Uskon kadotus vahvisti omaa uskoani ja kasvuani kristittynä. Kyllä minäkin olen elämässäni tehnyt vääriä valintoja ja loukannut muita. Kukaan ei koskaan voi olla täydellinen, mutta omista virheistä pitää joskus oppia. Mutta olen onnellinen siitä, että saan kulkea Jumalan näyttämää tietä ja että Hän on osoittanut minulle oman paikkani.
Tahtosi tie.
(Lähde: Markku Perttilä - Tahtosi tiellä)
Kommentit
Lähetä kommentti