Siirry pääsisältöön

Toisenlainen, samanlainen

Luinpa eräästä kirjasta opinnäytetyötäni tehdessä, kuinka pappi kertoi omasta kokemuksestaan rippileirillä. He olivat opetustuokiossa puhuneet Jumalasta ja siitä millainen Jumala on.

Opetustuokion aikana tämä pappi esitti nuorilleen kysymyksen, että jos he potkisivat palloa pihalla ja pallo osuisikin ikkunaan rikkoen sen pieniksi siruiksi, miten isä siihen suhtautuisi. Eräs ryhmän nuorista tiesi kertoa, että isä suuttuisi ja olisi vihainen. Niinpä pappi pyysi erästä poikaa esittämään pienessä näytelmässä isää ja he kävivät tilannetta läpi.

Näytelmän jälkeen pappi kysyi nuorilta, että jos rikkoisimme ikkunan vahingossa, suuttuisiko Jumala meille. Nuoret olivat yhtä mieltä siitä, että Jumala ei suuttuisi, koska ymmärtäisi sen olleen vahinko. Tämän jälkeen pappi kysyi nuorilta voisiko isä suhtautua vahingossa rikki menneeseen ikkunaan jollain toisella tapaa kuin suuttumalla. Eräs riparilainen totesi, että kyllä isä ymmärtäisi. Yksi tyttö nousi paikaltaan ylös ja meni papin luokse. Hän laski kätensä papin olkapäälle ja katsoi suoraan silmiin sanoen ei hätää, kyllä isä korjaa sirpaleetkin. Pappi katsoi nuorta hämmästyneenä ja liikuttuneena. Kyllä he ymmärsivät, ymmärsivät paljon enemmän kuin harva ihminen tietääkään.

Joka kerta kun mietin tuon papin kertomusta, minulla menee kylmät väreet selkää pitkin. Kyseessä ei ollut perinteinen rippikoulu, vaan kehitysvammaisten rippikoulu. Joukko toisenlaisia nuoria, joiden ymmärrys toista ihmistä kohtaan on suurempi kuin kenelläkään muulla. Tuo papin kertomus saa minut muistamaan sen, kuinka vajaavainen olenkaan, vaikka olen terve. Tuo kertomus rippikoulun opetustuokiosta saa minut ymmärtämään, sen kuinka suuria oivalluksia nuo nuoret olivat tehneet lyhyen opetustuokion aikana.

Isä korjaa sirpaleetkin. Niin. Kyllä korjaa, eikä korjaa vain niitä sirpaleita pois sieltä lattialta vaan korjaa ihmisessä olevia sirpaleita. Niitä, joiden takia meillä on paha olla. Jumala on armollinen ja rakastava Taivaan Isä, jonka lähellä meillä on hyvä olla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hetki

"Päivä vain ja hetki kerrallansa..." Aika katoaa johonkin. Tunnen kulkevani sumussa päivästä toiseen väsymyksen kanssa. Yritän pitää itseni kasassa ja samalla tukea muita. Työnnän omat kipuni taja-alalle ja mietin tulevaa. Mitä minä haluan ja missä näen itseni? En tiedä enkä osaa vastata. Otan esille Raamatun. Nahkaiset kannet käden alla tuo lohtua. Se lupaus, etten ole yksin kannattaa minua. Tiedän jonkun näkevän minut sellaisena kuin olen, kaikkine kipuineni ja haaveineni. Kevät, lähetyvä toukokuu, minun kärsimykseni aika.  Tiedän Hänen kuulevan pienimmänkin huokaukseni, sillä mikään ei ole Häneltä salassa. Syvennyn sanan äärelle ja mietin miten olen tähän päätynyt. Miksi en minä? Miksi emme me?  Tässä hetkessä yritän toivoa, luottaa ja rakastaa. Rakastaminen on helppoa, mutta toivo on niin hauras, ettei luottamuskaan pidä sitä pinnalla. 

Elämän polku

Päivä vain ja hetki kerrallansa. Niin sanoo tutun virren sanat. Hetkessä elämistä korostetaan paljon, mutta tietyllä tapaa ajattelen, että toisinaan on pakko katsoa myös menneeseen, jotta voi nähdä tulevaan.  Jokaisella on oma tiensä kuljettavanaan. Hyvin harvoin tie on tasainen ja suora. Tie muodostuu pienistä poluista metsän keskellä ilman opasteita, mutta välillä saa kulkea suoraa ja tasaista tiet, jolla kulkiessa näkyy pitkälle. Tielle osuu myös risteyksiä, joissa pitää valita kumpaan suuntaan kulkea. Elämän tie ei ole yksinkertainen. Kulkiessamme, emme voi murehtia tulevasta. Jos jäämme murehtimaan sitä, mitä seuraava tien risteys tuo tullessaan, unohdamme nauttia siitä mitä meillä on tässä hetkessä. Hetkessä eläminen on taito. Siihen liittyy tasapaino menneen, nykysen ja tulevan kesken. Mitä vähemmän murehtii tulevasta, voi helpommin kulkea luottavaisin mielin. Se mitä tiellämme tulee vastaan, on meille arvoitus. Emme voi aina varautua pahimpaan ja kulkea jatkuvasti...

Jaetut eväät

Kuvittele olevasi retkellä ystäväsi kanssa keskellä metsää. On evästauon aika ja otat repustasi eväät esille. Huomaat ystäväsi tutkivan reppuaan pettyneenä. Hänen eväänsä ovat jääneetkin kotiin ja kuulet hänen vatsansa kurnivan. Katselet eväitäsi mietteliäänä tiedostaen, että myös ystävälläsi on nälkä. Mitä teet? Laitatko eväät takaisin reppuun ja ehdotat, että jos palattaisiin takaisin kaupunkiin vai syötkö eväät hyvällä omalla tunnolla yksin ystäväsi katsellen vieressä? Vai jakaisitko omastasi? Raamatussa kerrotaan, kuinka pieni poika antoi omat eväänsä, 5 leipää ja 2 kalaa, Jeesukselle, joka siunasi ne ja sai siten ne riittämään kaikille. Mutta mikä sai pojan antamaan omastaan, vaikka hän tiesi, ettei 5 leipää ja 2 kalaa lähtökohtaisesti voisi mitenkään riittää ruokkimaan 5000 ihmistä. Oliko kyse uskosta siihen, että Jeesus pystyy siihen mikä on meille täysin mahdotonta vai oliko kyse siitä, että tuo lapsi näki sen, että vain omastaan jakamalla voidaan saavuttaa jotain suurta....