Arjen teologiaa

Päivä vain ja hetki kerrallansa. Niin sanoo tutun virren sanat. Hetkessä elämistä korostetaan paljon, mutta tietyllä tapaa ajattelen, että toisinaan on pakko katsoa myös menneeseen, jotta voi nähdä tulevaan.  Jokaisella on oma tiensä kuljettavanaan. Hyvin harvoin tie on tasainen ja suora. Tie muodostuu pienistä poluista metsän keskellä ilman opasteita, mutta välillä saa kulkea suoraa ja tasaista tiet, jolla kulkiessa näkyy pitkälle. Tielle osuu myös risteyksiä, joissa pitää valita kumpaan suuntaan kulkea. Elämän tie ei ole yksinkertainen. Kulkiessamme, emme voi murehtia tulevasta. Jos jäämme murehtimaan sitä, mitä seuraava tien risteys tuo tullessaan, unohdamme nauttia siitä mitä meillä on tässä hetkessä. Hetkessä eläminen on taito. Siihen liittyy tasapaino menneen, nykysen ja tulevan kesken. Mitä vähemmän murehtii tulevasta, voi helpommin kulkea luottavaisin mielin. Se mitä tiellämme tulee vastaan, on meille arvoitus. Emme voi aina varautua pahimpaan ja kulkea jatkuvasti...

Jokainen asia tapahtuu ajallaan ja Jumalan suunnitelman mukaan. Toisinaan voi olla vaikea ymmärtää, sitä, ettei Jumalan suunnitelman mene meidän suunnitelmien kanssa yksiin. Se mistä unelmoimme ja millaisella aikataululla unelmoimme asioiden toteutuvan, ei aina ole Jumalan salaisissa suunnitelmissa sama kuin meidän omissa suunnitelmissa. Kun rukoilemme, meidän tulisi muistaa kolme asiaa Jumalan tavasta vastata meille, sillä Jumalan vastaukset toimivat liikennevalojen lailla. Punainen: Ei Keltainen: Odota Vihreä: ole valmis Toki Jumala ei vastaa meille niin, että välttämättä kuulisimme Hänen sanovan suoraan. Toisaalta Jumalan vastaus kasvattaa kärsivällisyyttä. Etenkin silloin , kun ymmärrätää, ettei asia todellakaan ole omissa käsissä. Toisinaan ajttelen, että on ihana tuudittautua siihen luottamukseen ja ajatukseen, että Jumala pitää huolen omistaan ja että Hänellä on suunnitelma juuri minunkin varalleni. Jumala  suunnitelma toteutuu juuri silloin kun Hänen mie...

En ole mikään aktiivinen kirkon penkin kuluttaja, vaikka työni puolesta kirkoilla tuleekin vietettyä aikaa. Täytyy myöntää, että paljon mielummin sunnuntai aamuisin jään vällyjen väliin kuin suuntaisin kirkolle. Usean vuoden ajan olen kuitenkin huomannut suuntaavani kiirastorstain iltana kirkkoon messuun, sillä jotenkin minusta tuntuu, että juuri tuo messu aloittaa pääsiäiseni. Kotikirkossani kiirastorstain iltamessu on aina ollut hienosti toteutettu kokonaisuus. Yhteinen ehtoollinen, alttarin riisuminen ja suruhuntuun pukeutuminen. Valojen ja kynttilöiden sammuttaminen. Kaiken kruunaa vielä Juudaksen kolikot. Tunnelma on aina lähes käsin kosketeltavissa. Ja mikä parasta, kirkosta pois lähtiessä on rauhallinen ja kevyt olo. Monena vuotena olen kiirastorstain iltamessuun lähtenyt rikkinäisenä. Omat huolet ja murheet ovat olleet vahvasti pinnalla. Sisäisten kipujeni kanssa olen saanut istua kirkonpenkissä kaikessa rauhassa tietäen, että joku näkee minut ja kipuni. Messun aikana olen...

Vuosien kuluessa sitä oivaltaa ajan pysähtymisen ja kohtaamisen merkityksen samoin kuin sen, että jokaisella olisi mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisenaan kuin on. Aina se ei ole helppoa ja välillä sitä miettikin, että miten ihmessä voin kohdata toisen siinä arjessa joka juoksee karkuun sen minkä ehtii. Pitäisikö sitä juosta itse perässä ja pakottaa arki pysähtymään pieneksi hetkeksi vaikka sitten väkisin. Ottaisinko Arkea olkapäistä kiinni ja kääntäisin hänet puoleeni ja silmiin katsoen kysyisin, että mitä kuuluu? Olisiko minulla aikaa pysähtyä kuulemaan se mitä sieltä vastaan tulisi tai haluaisinko ehkä kuulla sen kaiken mitä toiselle olisi sanottavana? Osaisinko vain olla ja kuunnella? Taannoin minulle sanottiin, että jos kysyt toiselta mitä kuuluu, kysy se niin, että mitä sinulle oikeasti kuuluu. Se kuullosti silloin oudolta, mutta ei enää. Kun kysyn toiselta, että mitä kuuluu, on siihen helpompi vastata se perinteinen "ihan hyvää" kuin todell...

"Nyt sytämme kynttilän, Se liekkiin leimahtaa. Me odotamme Jeesusta,  Seimessä nukkuvaa.  Nyt syttyy toinen kynttilä ja valo laajenee. Suo Isä tänne Jeesuksen,  se hetki lähenee." Tänään on toinen adventti. Adventtikynttilöistä sytytän kaksi kynttilää. Lämmin valo kasvaa ja hetkeksi maltan hiljentyä joulun odotuksen äärelle.  Juuri nyt saan olla juuri tässä. Ei kiirettä ja ilman murhetta. Juuri nyt saan olla sellainen kuin olen.  Saan tarvittaessa olla rikki revitty ja sydän auki. Saan olla rakastettu kaikkine virheineni ja silti luottaa siihen, etten ole yksi.  Saan sytyttää kynttilän, hiljentyä hetkeksi ja nauttia hiljaisuuden kauneudesta. Juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. 

Oletko koskaan pysähtynyt kuvan äärelle? Digikuva on todella tarkka. Jokaisen pienenkin yksityoskohdan saattaa erottaa. Valokuvakin on tarkka, muttei se ihan digikuvan tarkkuuteen pysty. Palapelin kuva tuntuu kuitenkin olevan lähes aina sumea ja epätarkka. Palapelissä joksisella palalla on oma merkityksensä. Jokainen pala on tärkeä osa kokonaisuutta, josta yhdenkin palan puuttumisen huomaa, koska juuri se puuttuva palanen tekee sen, ettei kuvasya voi tulla valmista niin kauaa kuin yksikin pala puuttuu. Palapelin voidaan ajatella kuvastavan Jumalaa. Jumalan kasvoja ei koskaan kuvata näkyviksi ja tarkoiksi vaan ne ovat aina sumeat ja epätarkat. Jumalan kasvot ovat meiltä salatut. Me emme voi niitä nähdä. Palapeli kokonaan kuvastaa seurakuntaa. Kehykset ovat kuin Jumala, joka sulkee syliinsä kaiken luomansa. Puuttuva palakin on tässä kohtaa tärkeä, sillä se osoittaa sen, että jokaiselle on tilaa. Hänellekin joka kaipaa Jumalan luokse, mutta on vielä matkalla. Palapelin puuttuva pal...

Kirkon kellot kumisevat. Siinä on jotain rauhoittvaa. Tasainen syke ja rytmi: Dong, dong, ding. Se toistuu kerta toisensa jälkeen. Kutsuu koolle, kutsuu hiljentymään ja rauhoittumaan. Minä muiden joukossa jo tutuksi käyneessä koti kirkossa. Urkupillit viheltävät. Ilma kiertää niiden läp. Kirkonkellojen soitto loppuu ja urut alkavat soida. Alttarilla palaa kaksi kynttilää. Ja takapöydältä löydän kolmetoista kynttilää, Jeesus ja opetuslapset.  Havahdun ajatuksistani, kun pappi alkaa puhua. Rauhoittava ääni saa minut rentoutumaan ja tuntemaan oloni hyväksi. Juuri tältä kirkossa pitäisi tuntua. Olen tervetullut. Pappi pyysi minua muistelemaan ensimmäistä ehtoolllistani. Miltä kirkossa näytii, miltä tuntui? Miltä ympärillä tuoksui ja miltä leipä ja viini maistuivat? Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä mitä ehtoollinen merkitsee minulle tänään. Ensimmäisen ehtoolliseni sain konfirmaatiossa. Kirkko oli täynnä ihmisiä ympäri Suomea. Kaikilla oli hienot vaatteet päällä ja j...