Siirry pääsisältöön

Arjen kohtaamisia

Paljon puhutaan toisten ihmisten merkityksestä arkipäivässä. Samassa keskustelussa viitataan usein vanhuksiin, jotka elävät vanhainkodeissa ilman läheisten tukea. Joulun alla käydään vilkasta keskustelua yksinäisistä ihmisistä, joille joulu on vuodesta toiseen yksinäisintä aikaa. Kuinka tärkeää onkaan se, että ihmisiä on rinnalla kulkemassa. Tämän huomaa vasta sitten, kun ei ole ketään, jonka kanssa voisi jakaa isot ja pienet huolet ja ilon aiheet. Ilman muita ihmisiä ihmisestä tulee tyhjä kuori.

Kuulin eräällä leirillä tarinan lapsesta, joka lähti etsimään Jumalaa. Hän pakkasi mukaansa eväät, sillä ajatteli matkan olevan pitkä. Tuo pieni poika saapui puistoon, jossa vanha mies istui puiston penkillä. Poika leikki tovin aikaa ennen kuin uuvahti ja meni miehen viereen istumaan. Eivät he toisilleen mitään sanoneet, istuivat vain vierekkäin ja kuuntelivat hiljaisuutta ja välillä he kävelivät käsi kädessä pitkin puiston polkuja. Poika jakoi tuon vanhuksen kanssa myös eväänsä. Illan hämärtyessä poika lähti kotiin, jossa totesi äidilleen, että oli tavannut Jumalan. Poika kertoi Jumalan olleen vanhan ja viisaan näköinen, mutta ennen kaikkea lempeä.

Myös vanhus meni pojan kohtaamisen jälkeen kotiin, jossa hänen aikuiset lapsensa olivat hänestä huolissaan. Vanhus kertoi heille kohdanneensa Jumalan, jolla ei ollut kiirettä mihinkään. Hän ihmetteli ääneen sitä, että Jumala oli kovin nuori.

Jos mietimme tuota tarinaa ja sitä kuinka tärkeäksi vanhus ja pikku poika kokivat toistensa kohtaamisen, huomaamme, ettei arjen kohtaamistilanteissa tarvitse välttämättä sanoa mitään. Läsnäolo on kaikkein tärkein ja merkityksellisin. Toisen ihmisen kanssa voi olla hiljaa paikallaan ja kuitenkin läsnä. Hiljaisuus on turvallista. Aina ei tarvitse löytää sanoja.

Arjen kohtaaminen voi olla hymy vieraalle tai oven avaaminen vanhukselle. Se voi olla kiitos kaupan kassa ja pitkä puhelu ystävälle. Se on sitä, kun huomaamme toisen ihmisen ja hän saa kokea tulleensa nähdyksi tai kuulluksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Keskeneräinen

Jospa olisin täydellinen. Kuvan kaunis ja kaikessa hyvä ja täydellinen. Oi jospa olisin parempi kuin muut. Jospa minulla olisi paljon ystäviä, jotka ihailisivat minua. Jospa olisin suosittu ja käntäisin katseita kauniilla vaatteilla. Jospa olisin  täydellinen ja voisin saada kaiken mitä haluaisin.  Kuullostaako tutulta? Välillä sitä toivoisi olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Sitä toivoo, että voisi olla täydellinen kaikessa ilman huolia ja murheita. Täydellinen, kuvan kaunis tai komea kuin prinssi, uusissa merkkivaatteissa. Sitä toivoo olevansa parempi kuin muut. Parempi, täydellisempi. Jos maailma olisi täydellinen, ei olisi sotia eikä maailmassa olisi hätää tai kurjuutta. Ei olisi tietoa nälän hädästä tai muista ongelmista. Kaikki olisi uutta ja hienoa. Ei tarvitsisi pelätä tai miettiä, että miltä sitä näyttää, sillä täydellisessä maailmassa kaikki olisi hyvin.  Mutta maailma, missä elämme ei ole täydellinen. On paljon hätää ja kurjuutta. On sotia ja pel...

Hetki

"Päivä vain ja hetki kerrallansa..." Aika katoaa johonkin. Tunnen kulkevani sumussa päivästä toiseen väsymyksen kanssa. Yritän pitää itseni kasassa ja samalla tukea muita. Työnnän omat kipuni taja-alalle ja mietin tulevaa. Mitä minä haluan ja missä näen itseni? En tiedä enkä osaa vastata. Otan esille Raamatun. Nahkaiset kannet käden alla tuo lohtua. Se lupaus, etten ole yksin kannattaa minua. Tiedän jonkun näkevän minut sellaisena kuin olen, kaikkine kipuineni ja haaveineni. Kevät, lähetyvä toukokuu, minun kärsimykseni aika.  Tiedän Hänen kuulevan pienimmänkin huokaukseni, sillä mikään ei ole Häneltä salassa. Syvennyn sanan äärelle ja mietin miten olen tähän päätynyt. Miksi en minä? Miksi emme me?  Tässä hetkessä yritän toivoa, luottaa ja rakastaa. Rakastaminen on helppoa, mutta toivo on niin hauras, ettei luottamuskaan pidä sitä pinnalla. 

Mitä kuuluu?

Vuosien kuluessa sitä oivaltaa ajan pysähtymisen ja kohtaamisen merkityksen samoin kuin sen, että jokaisella olisi mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisenaan kuin on. Aina se ei ole helppoa ja välillä sitä miettikin, että miten ihmessä voin kohdata toisen siinä arjessa joka juoksee karkuun sen minkä ehtii. Pitäisikö sitä juosta itse perässä ja pakottaa arki pysähtymään pieneksi hetkeksi vaikka sitten väkisin. Ottaisinko Arkea olkapäistä kiinni ja kääntäisin hänet puoleeni ja silmiin katsoen kysyisin, että mitä kuuluu? Olisiko minulla aikaa pysähtyä kuulemaan se mitä sieltä vastaan tulisi tai haluaisinko ehkä kuulla sen kaiken mitä toiselle olisi sanottavana? Osaisinko vain olla ja kuunnella? Taannoin minulle sanottiin, että jos kysyt toiselta mitä kuuluu, kysy se niin, että mitä sinulle oikeasti kuuluu. Se kuullosti silloin oudolta, mutta ei enää. Kun kysyn toiselta, että mitä kuuluu, on siihen helpompi vastata se perinteinen "ihan hyvää" kuin todell...